Huomioita yhteiskunnallisten rakenteiden merkityksestä sosiaalialalla
Sosiaalipedagogian syventävä harjoittelujakso on herättänyt minussa monenlaista pohdintaa erityisesti sosiaalialan työn rakenteista ja rakenteellisuudesta. Pohdin esimerkiksi sitä, että joskus raja autettavan ja auttajan kokemusmaailmojen välillä on turhan tiukka, ja perustuu kenties normatiivisiin käsityksiin siitä, millainen on sosiaali- ja terveysalan ammattilainen.
Joissain työympäristöissä esimerkiksi kokemusasiantuntijan ja ammattilaisen rooli voi olla niin hierarkkinen, että yhteistä kieltä ja kokemusta yhdenvertaisuudesta voi olla vaikea löytää. Tämä asetelma voi myös ajaa ammattilaisia tilanteisiin, joissa saatetaan piilotella tai vähätellä omien tunteiden ja eletyn elämän merkitystä. Stigma, jota kohdistaa itseensä, voi alkaa kohdistaa myös niin kokemustaustaisiin työntekijöihin kuin myös autettaviin. Tiedostammeko, mitkä yhteiskunnan ilmiöt ja rakenteet aiheuttavat tämän?
Itsetuntemusta traumainformoidun työotteen avulla, mitä ovat rakenteet?
Traumainformoitu työote antaa ammattilaiselle luvan olla haavoittuva. Parhaimmillaan traumainformoidulla ammattilaisella on tietoa omista rajoista ja ärsykkeistä, mikä lisää asiakassuhteiden aitoutta ja ammattilaisen luotettavuutta. Toisaalta on myös totta, että joissain työpaikoissa ei ammattilaisen tausta tai kokemukset elämässä kohtaa autettavan kanssa. Tämä ei ole automaattisesti negatiivinen asia, jos ammattilaisella on ymmärrystä yhteiskunnallisten rakenteiden vaikutuksista.
Yhteiskunnallisilla rakenteilla tarkoitetaan poliittisia, historiallisia, kulttuurillisia ja institutionaalisia tekijöitä, jotka vaikuttavat ihmisten ja yhteisöjen elämään, mahdollisuuksiin ja asemaan sekä ihmisryhmien väliseen vuorovaikutukseen. Tällaisia rakenteita ovat esimerkiksi rikosseuraamusalalla ja päihdetyön kentällä puhuttu ‘’miestapaisuuden’’ rakenne, jonka vuoksi naisten erityiskysymykset suhteessa rikolliseen maailmaan ja rikosseuraamuslaitokseen jäävät marginaaliin (Salovaara 2019, 24).
Yhteiskunnassa vallitseviin rakenteisiin ei kukaan sosiaalialan ammattilainen voi olla törmäämättä. Inka Söderström on todennut väitöskirjassaan ‘’Ulossulkevat rajat - sosiaalityö ja pakolaistaustaiset queer-ihmiset Suomessa’’ (2024), että sosiaalityön ja –ohjauksen rakenteissa näkyvät erityisesti luokan ja valkoisuuden normit ja rakenteet, jotka tulivat ilmi muun muassa Söderströmin tekemissä haastatteluissa pakolaistaustaisten queer-ihmisten ja heitä kohdanneiden sosiaalityöntekijöiden kanssa. Nämä rakenteet tai kuten Söderström ilmaisee ‘’rajat’’, voivat ohjata ja värittää niitä käsityksiä, joita sosiaalialan ammattilaisilla voi olla autettavista sekä palvelujärjestelmästä.
Ei kuormittavaa itsensä kehittämistä, vaan yhteisiä oivalluksia
Oman asemoitumisen reflektointi suhteessa yhteiskunnan rakenteisiin ei kuitenkaan ole helppoa. Asemoitumiset harvoin ovatkaan mustavalkoisia, ja rakenteiden lisäksi meihin vaikuttavat myös yksilöllinen henkilöhistoriamme, kokemuksemme sekä tunteemme. Yksin voi myös olla vaikeaa reflektoida omaa yhteiskunnallista asemaa ilman ihmisiä, joihin peilata itseään. Tämä tarkoittaa, että tarvitsemme menetelmiä ja malleja, joilla voimme turvallisesti lisätä ymmärrystämme rakenteista ja niiden vaikutuksista itseemme ja toisiin.
Vuorovaikutus ja dialogi asemoitumisesta sosiaalialalla on tärkeää. Koen että ymmärrys yhteiskunnan rakenteista lisää sekä omaa työhyvinvointia antamalla merkityksellisyyden tunnetta että autettavien hyvinvointia, sillä he tulevat paremmin kuulluksi ja kohdatuksi. Voimme paremmin nähdä, minkälaisesta kokemusmaailmasta autettavat ehkä tulevat, ja mikä ohjaa heidän käytösmallejansa.
Työyhteisöissä tämä voi madaltaa hierarkioita eri taustaisten työntekijöiden välillä. Tällöin esimerkiksi työnjako kokemustaustaisen työntekijän ja sosiaalialan koulutetun ammattilaisen välillä voi sujuvoittua ja olla yhdenvertaisempaa.
Esteet yhteiskunnallisesti tiedostavan sosiaalialan työn tiellä
Alati muuttuvassa ja ristipaineistuvassa maailmassa tieto on valtaa ja turvallisuutta lisäävä tekijä. Haasteena on, että yksilön ja yhteisöjen tiedonhaku ja reflektointi vaativat resursseja kuten aikaa, eikä ole itsestäänselvyys, että näihin olisi kaikissa työyhteisöissä samat lähtökodat.
Resursseista puhuu myös aiemmin lainaamani Söderström. Söderströmin analyysi ‘’sosiaalityön kroonistuneesta kiireestä’’ selittyy sosiaalialan tulemisella osaksi uusliberalistista työkulttuuria, jossa prioriteetteina ovat tuloksellisuus ja tehokkuus. (Söderström 2024, 89 –93).
Autettavien kohtaaminen, ja ymmärryksen lisääminen heistä, jääkin usein kaiken kiireen ja resurssipulan alle. Vaatimus ei voikaan silloin koskea ainoastaan yksilöitä tai yksittäisiä työyhteisöjä, sillä aihealueet sukupuolesta etnisyyteen ja etnisyydestä luokkaan ovat laajoja.
Normit eivät muutu vain sillä, että yksilö tai yksittäinen työyhteisö kehittää yhteiskunnallista itsetuntemustaan. Esteenä ovat ironisesti juuri rakenteet. On vaikeaa kehittää yhdenvertaisempaa ja vähempi hierarkkista työyhteisöä, jos itse yhteiskunta on yhä epätasa-arvoisempi ja yhä hierarkkisempi.
Muun muassa järjestötyöhön kohdistuvat leikkaukset iskevät sellaisiin sosiaali- ja terveysalan toimijoihin, jotka jakavat rakenteellista ja ajankohtaista tietoa marginaalissa elävien ryhmien todellisuuksista.
Sosiaali- ja terveysalan järjestöt ovat merkittävä osa rakenteellista sosiaalityötä sekä niiden äänten esiintuomista, jotka eivät muuten tulisi kuulluksi. Moni asunnoton, paperiton ja transihminen onkin päässyt vaikuttamaan itseensä kohdistuviin rakenteisiin juuri sosiaali- ja terveysalan järjestötyön kautta. Meillä ei ole varaa menettää näiden äänten kuulemista, eikä meillä ole varaa etäännyttää sosiaalialan ammattikuntaa autettavien todellisuudesta.
Kirjoittaja: Emilia, sosionomiopiskelija (AMK) ja Supernovat toiminnan harjoittelija