Vieraskynä: Kunnes putka meidät erottaa?

Lapsen ensimmäinen kuva parisuhteesta on yleensä omat vanhemmat. Vanhempien suhde vaikuttaa lapsen näkemykseen siitä, miten suhteessa ollaan. Parisuhteet eivät ole ikinä helppoja. Varsinkaan, kun on kasvanut sotatantereella.

YTHS:n artikkelissa “Sosiaaliset suhteet” puhutaan kasvuympäristön sekä kokemusten vaikutuksesta sosiaalisten taitojen kehittymiseen. Osalle ihmisistä on sattunut kohdalleen hyvä kasvuympäristö positiivisten roolimallien kera. Kaikki eivät kuitenkaan ole yhtä onnekkaita. Jos perheessä on ollut normaalia ratkoa erimielisyydet huutamalla tai paiskomalla tavaroita, ei siitä lapselle hyvää toimintamallia jää käteen tuleville suhteilleen.

Olen katsonut vierestä vanhempieni myrskyisää avioliittoa koko ikäni. Olen aina ajatellut, etten ikinä mene naimisiin, kun se on tuollaista eteen- ja taaksepäin veivaamista sekä toisen satuttamista. Säästääkseni itseni kivulta ja pettymyksiltä, olin kehittänyt itselleni suojamuurin. Sen lisäksi etten päästänyt ketään emotionaalisesti lähelleni, yritin taktikoida suhteissani, vähän kuin shakkiturnauksessa olisi. Se ei ole (yllätys, yllätys) toiminut, ja minuun sekä kumppaneihini on sattunut.

Mitä siis avuksi? YTHS:n “Sosiaaliset suhteet” artikkelissa neuvotaan seuraavasti “Sosiaalisten taitojen kehittäminen myöhemmällä iällä edellyttää uusien taitojen omaksumista, ehkä myös vanhojen taitojen poisoppimista ja minäkuvan tarkastelua sen suhteen miten omat uskomukset itsestä ja muista ohjaavat käyttäytymistäsi sosiaalisissa tilanteissa.”. Se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Asiat, joita katsoin vanhempieni tekevän ja lupasin itselleni etten koskaan tekisi, olen kuitenkin tehnyt. Siinä onkin ollut peiliin katsomisen paikka, eikä se ole ollut taikapeili, joka sanoisi minun olevan maan kaunehin. Peili sanoi minulle, että toimintamallini ovat ihan perseestä. En halunnut päästää ketään lähelleni, ja silloin kun päästin, päästin todellakin vääriä ihmisiä. Olenkin löytänyt itseni toksisista suhteista kerta toisensa jälkeen. Kun ystäväni kumppaneineen vannoivat toisilleen rakkautta ja kävivät treffeillä viikonloppuisin, meillä kävi poliisit kylässä. Eivätkä ne kahvin takia tulleet. Lopulta riitelemiseen turtuu ja se alkaa tuntumaan normaalilta. En silloin tiennyt mistä se johtuu, mutta tunsin, että tilanteessa oli jotain kotoisaa.

Yksinäisyys, meille kaikille tuttu tunne, onkin seuraava aihe, johon YTHS:n artikkeli syventyy. Artikkelin mukaan ihminen tuntee itseään yksinäiseksi, jos sosiaalinen verkosto ei vastaa yksilön tarpeita. Pitkään jatkuneena yksinäisyyden tunteet altistavat mielialaoireille ja laskevat itsetuntoa. Tämän asian kanssa olen täysin samaa mieltä, kokemuksen syvällä rintaäänellä. Kuitenkin artikkelissa painotetaan, että yksinäisyys ei ole yksilön oma vika. Se on minusta täyttä puppua. Olen monesti parisuhteissani tuntenut olevani yksin, vaikka kumppanini olisi ollut kirjaimellisesti minussa kiinni.

Ihmisillä on tunteet, koska ne kertovat meille mitä tarvitsemme. Jos on nälkä, silloin syödään. Jos suhteessa on jatkuvasti paha ja yksinäinen olo, silloin suhteesta lähdetään. Mutta aina se ei ole niin helppoa. Minulta se vaati monta yritystä. Kyse voi olla myös siitä, että ei ole päästänyt toista emotionaalisesti lähelleen suojamuuriensa läpi. Siinäkin on peiliin katsomisen paikka, eikä taas hyvältä näytä.

Minulla kesti aikaa tajuta, että kumppanini ja suhteemme sijasta minun täytyi korjata itseni. Silloin tuntui siltä, kuin olisin hävinnyt. Kaikki energia mitä olin laittanut suhteeseen olikin turhaa. Shakkimatti, ja olin menettänyt ihmisen, jota rakastin, sekä myös itseni. Kuitenkin jos olisin jäänyt suhteeseen, minulla olisi vieläkin tyhjä ja yksinäinen olo. Läheiset voivat tukea, mutta siitä huolimatta itse on lopulta tehtävä se kaikkein raskain työ ja kannettava vastuu omasta hyvinvoinnistaan. Muutokset ja eroaminen eivät ole ikinä helppoja, mutta mielummin taivasalla kuin tossun alla, kuten vanha suomalainen sananlasku sanoo.

Kun itsensä hukkaa, voi itsensä löytää myös uudelleen. Aito rakkaus ei halua hallita eikä muuttaa toista. Se antaa toiselle tilaa olla oma itsensä, eikä yritä kahlita toista omakseen. Uskon, että tässä piilee vielä toivoa meille parisuhteen sotalapsille. Ensin meidän täytyy kohdata menneisyytemme ja tiedostaa missä omat vanhempamme menivät vikaan. Meillä on vastuu katkaista sukupolvien ketju, joka koostuu tappeluista, huutamisesta ja häiriintyneistä naapureista, jotta lapsillamme voisi olla terveestä suhteesta se roolimalli, jota me itse olisimme kaivanneet.

Vieraskynäblogin kuvineen on tehnyt nimimerkki 100mieli.

Herättikö blogi tunteita tai ajatuksia? Älä jää yksin!
Keijun varjo-toiminta tukee 15-28 -vuotiaita nuoria naisia, jotka tarvitsevat tukea tunteiden, itsehillinnän ja väkivallan kysymysten kanssa.
Tutustu myös muihin Maria Akatemian matalan kynnyksen palveluihin ja koulutuksiin.

Supernovat-tiimiin voit ottaa yhteyttä täällä.